keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Kalenteripähkäilyjä

Moniko vielä käyttää taskukalenteria? Olen tällä hetkellä kolmen kalenterin loukussa. Vuosi sitten ostin hetken päähänpistosta lukuvuosikalenterin, pinkkikantisen, vaikken ole opiskelija aikoihin ollutkaan. Mutta syksy, uuden alku, uusi kalenteri... Pinkki kalenteri loppuisi vasta tämän vuoden lopussa, mutta menin kuitenkin hankkimaan jälleen lukuvuosikalenterin, tuon Piste-kalenterin, joka alkaa elokuun alusta. Niinpä sompailen tällä hetkellä vielä jonkin aikaan pinkin ja Pisteen välillä, kun tulevaisuus suunnitellaan jo uuteen kalenteriin, mutta heinäkuuta eli nykyhetkeä eletään vielä vanhassa. 

Ja se kolmas, tuo sininen, on ortodoksinen kirkkokalenteri, josta katson kirkolliset juhlapäivät, kunakin päivänä muisteltavat pyhät ihmiset (ja nimipäivät, pyhien mukaan) sekä päivittäiset raamatunlukukohdat, joskus. Ortodoksisessa kalenterissa viikon ensimmäinen päivä on sunnuntai. Oikeasti haluaisin käyttää tuota kirkkokalenteria päivittäisenä kalenterina, ja vuosia käytinkin, mutta siinä on harmittavan vähän muistiinpanotilaa.


En ole vielä varma, oliko Pisteen ostaminen virhe. Kalenterin pitää olla just eikä melkein, ja keksin lopulta aika nopeasti muutaman miinuksen tästä uudesta kumppanistani. Kuten yläkuvasta huomaa, se on melko iso verrattuna pinkkiin. Mahtuu kyllä käsilaukkuun, siihen pienimpäänkin. Siinä ei myöskään ole läppää, joka kääntyisi sivujen suojaksi, kuten pinkissä. Värejä on käytetty sisäsivuilla paljon, mikä on sekä plussa että miinus. Joka kuukausi on eri värinen. Tykkään kuitenkin koristella itse kalenteriani, ja näin kuviollisessa kalenterissa omat koristelut voivat olla vähän liikaa.


Siksi hankin yksinkertaisia pallotarroja, isommat Tigeristä, pienet pallerot Lidlistä, joilla voi merkitä ja koodata asioita kalenteriin. Ja askartelin kuminauhapatentin pitämään kalenterin aisoissa laukun pohjalla. Käytäntö näyttää meneekö hermo tämän kalenterin kanssa vai sujuuko yhteiselo sopuisasti.


Tässä kalenterissa ei ole onneksi juuri mitään turhaa. Maailmankartasto löytyy lopusta ja pari arkkia merkintätarroja lisää, mutta ei pinkin kalenterin höpöjuttuja (mm. hymiösanakirja) eikä edes lukujärjestyksiä. Eli kalenteri sopii ei-opiskelijalle, joka mieltää uuden vuoden (uuden elämän?) alkavaksi syksystä. Kirkkovuosikin muuten alkaa syyskuun 1. päivä ortodokseilla. Niin, eletään tosiaan vasta heinäkuuta, mutta fiilistelen jo täysillä syksyä ja sen tulevia menoja. Kesähorrostaminen ei ole oikein minun juttuni, syksy kaikkine tapahtumineen on yleensä paljon kivempi. 



Kalenteri löytyy myös kännykästäni ja periaatteessa tietokoneeltakin, mutta ne ovat lähes olemattomalla käytöllä. Olen säästänyt lipastonlaatikossa kaikki elämäni taskukalenterit, mikä alkaa olla tilankäytöllinen ongelma. Niitä on nimittäin ehtinyt kertyä kymmeniä tähän ikään mennessä. Pientä karsimista voisi jo siis tehdä, tosin nostalgisista teinikalentereista ainakin jokin pitää säilyttää muistona.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Ihana Turku – viimeiset neljä päivää

Turun matkan loppupuolesta kertominen venähti hieman, mutta tässä tulee raportti. Neljäntenä Turku-päivänä tein visiitin Luostarinmäen käsityöläismuseoon. Harvoja paikkoja Turussa, jotka olivat ennestään minulle tuttuja. Mutta iso, 18 korttelia käsittävä museoalue, Turun palosta (1827) säästynyt, kestää useammankin käyntikerran. Museokorttikohde tietysti tämäkin. Luostarinmäen taloissa oli useita opas-elävöittäjiä, mm. savenvalaja, koristemaalari ja ompelija, joiden työskentelyä saattoi seurata. 

Tunnelmallinen ikkuna Luostarinmäellä.

Sisäpihanäkymää Luostarinmäeltä.
Seuraavana päivänä kävin mm. Turun kauppahallissa ja tein hieman ostoksia vaatekaupoilla, mm. kivan Fredriksonin mustan lippalakin, ohutta pellavaa. Nappasin torin laidalta bussin ja ajoin sillä Turun linnaan. Bussissa oli tosi selkeä näyttö, josta näki aina kolmen seuraavan pysäkin nimet. Parempi systeemi kuin Helsingissä! En siis eksynyt, vaan löysin helposti linnalle. Ja Museokortilla sisään taas. Turun linna oli kyllä todella hieno käyntikohde. Iso, täynnä kapeita käytäviä ja portaikkoja, joita pitkin tarpoessaan putkahti aina johonkin huoneeseen, kirkkotilaan tai kauniisti holvattuun saliin, vaikkapa tällaiseen kuin alla olevassa kuvassa. Suuntavaisto katosi heti, kun pääsin linnan uumeniin, mutta onneksi nuolet opastivat reitin linnan läpi. Oli keskiaikainen linnan puoli ja renessanssilinnan puoli, kiintoisa reformaationäyttely ja lopuksi vielä esineistönäyttely, jonka tukevan museouupumuksen vallassa lähinnä juoksin läpi.


On se linna vaan komea. Varmasti melko pieni ja vaatimaton verrattuna muun maailman linnoihin, mutta hienoin, missä minä olen käynyt.


Tiistaipäivä olikin sitten viimeinen kokonainen reissupäivä. Tähän asti suosiollinen sää kääntyi sateisen harmaaksi. Ajoin taas bussilla jokivartta Turun linnan tuntumaan ja kävin tutustumassa Forum Marinumiin, joka on merenkulun ja Suomen merivoimien erikoismuseo. Täytyy tunnustaa, ettei kolahtanut kauheasti. Mutta jälleen kerran Museokortti oli käytössä, joten mitään totaalista museopettymystä ei tullut. Yllättäen melkein hauskin juttu museossa oli huone, joka oli katosta lattiaan täynnä erilaisia veneen perämoottoreita. Jotenkin niin absurdi näky, että melkein nauratti. Forum Marinum oli aika "miehinen" museo muutenkin, tai onhan noita veneileviä tai merihenkisiä naisiakin, mutta joo, ei ehkä minun pala kakkua. Jokirannan museolaivoista kävin tutustumassa vain Suomen Joutseneen, isoon purjelaivaan.



Forum Marinumista palattuani kävin keramiikkaa valmistavassa ja myyvässä Terraviivassa. Olen fanittanut ainakin vuoden heidän valmistamiaan laattoja täältä kaukaa Helsingistä käsin. Nyt pääsin lopulta paikan päälle shoppailemaan. Valkoinen pitsikuvioinen lautanen meni pikkusiskolle matkalaukkulainan kiitoslahjaksi. Ostin vihreän kupposen itselleni, mutta rakkain on tuo keraaminen tekstilaatta, joka muistuttaa siitä, että siivet kantavat.


Seitsemäntenä ja viimeisenä matkapäivänä siivosin kimppakämpän huoneeni ja vain möllötin, kunnes lähdin Onnibussilla (äh sitä halpabussin ahtautta) kotiin päin. Kerroinko muuten jo, että vihaan niitä lukuisia tunneleita Turku–Helsinki -motarilla? Se 2,3 km pitkä tunneli on jotain kamalaa suljetun paikan kammoiselle. Suljin silmät, nojauduin taaksepäin ja keskityin kuuntelemaan takana istuvan hepun puhelinkeskustelua. Ja selvisin hengissä. Ja sitten oltiinkin jo perillä. Mukava matka oli. Koto-Suomi tuli tutuksi ihan uudella tavalla. Ehkä ensi kesänä pitempi reissu johonkin toiseen Suomen kaupunkiin?

torstai 6. heinäkuuta 2017

Ihana Turku – ensimmäiset kolme päivää

Viikon kestänyt retkeni Turkuun on nyt takana. Ehdin nähdä ja kokea tosi paljon kaikkenlaista. Vieras kaupunki tuli päivä päivältä tutummaksi ja loppua kohden viihdyin yhä paremmin. Pientä joustavuutta vaati puolin ja toisin kimppakämpässä asuminen vieraan ihmisen kanssa, mutta hyvin meni. Aluksi oli vaikea löytää kaupungista paikkoja, mutta aika äkkiä aloin hahmottaa kaupungin joen ja eri siltojen avulla. Ja tuomiokirkon. Oli ihanaa, että tuomiokirkon kello löi ihan koko ajan, siis vartin välein. Meillä kotisaarella valitetaan paikallisessa Facebook-ryhmässä meluhaitasta, kun kirkon kello lyö lauantai-iltaisin (pyhän alkamisen merkiksi) ja sunnuntaiaamuisin (messuun kutsu), hohhoijakkaa. 

No mutta! Turussa oli nelipäiväiset keskiaikamarkkinat, joilla oli tosi kiva tunnelma. Vapaaehtoiset näyttelijät keskiaikaisissa tamineissaan pitivät tunnelmaa yllä Vanhalla Suurtorilla. Muusikot esiintyivät jokivarressa, samoin narrien hauska esitys oli siellä. Markkinoilla oli myynnissä kaikkea kaunista, kivaa ja ehkä ei niin hyödyllistä. Ihastuin esimerkiksi budapestiläisen myyjän saviokariinoihin, joissa oli miellyttävä, pehmeä ääni. Samaan aikaan joen molemmin puolin oli myös käsityöläisten markkinat, ja kävin joka päivä tapaamassa Työhuoneen Susannaa, joka teki siellä lempiriepukauppaa.


Heti ensimmäisenä Turku-päivänä kävin myös tuomiokirkossa, joka oli kyllä komea. Siellä oli vaan aivan jäätävä häly. Vierailin myöhemmin uudestaan, kun siskoni tulivat Turkuun käymään, ja silloin oli rauhallisempaa. Kävimme tuomiokirkkomuseossa, jonne keskiaikamarkkinoiden ajan oli vapaa pääsy. Museokortillakin pääsee tutustumaan lehterillä olevaan pieneen museoon.



Stålhandsken kappelin kaunis sininen tähtiholvi Turun tuomiokirkossa.
Heti ensimmäisenä päivänä kävin vinguttamassa Museokorttiani myös Apteekkimuseossa ja Qwenselin talossa, joka on kotimuseo. Kiva kohde tämäkin. Ensimmäisen päivän jälkeen sain selkäni tosi jumiin "museokävelystä" eli sellaisesta hitaasta hissuttelukävelystä, mutta jumi laukesi onneksi myöhemmin.

Lääkepurkkeja Apteekkimuseossa.

Qwenselin talon ikkuna.
Toisena Turku-päivänä kävelin joen vartta pitkin Wäinö Aaltosen museoon, jota minulle oli suositeltu. Museossa on parhaillaan yhdysvaltalaisen Jacob Hashimoton näytttely. Käyntipäivänäni oli museon pötköttelyperjantai, joten lojuin säkkituolissa hyvän tovin alakuvassa näkyvän valtavan installaation alla. Hashimoton värikkäät ja osittain liikkuvat teokset on tehty mm. bambusta, paperista ja akryylistä, ja ne muistuttavat leijoja.

Jacob Hashimoto: Gas Giant – Jättiläisplaneetta (2014).
Kolmantena päivänä Turussa kiertelin keskiaika- ja käsityöläismarkkinoita siskojen kanssa. Käytiin pizzalla ja lopuksi vielä isosiskon kanssa Aboa Vetus & Ars Nova -museossa, josta katsottiin arkeologiapuoli. Museo on rakennettu keskiaikaisen kaupungin raunioiden päälle ja ympärille. Esiinkaivetut kaupungin rauniot katuineen ja kellareineen ovat siis museon sisällä nähtävillä alkuperäisillä paikoillaan. Jännittävä ratkaisu.

Ihastuin Turun kirjakahvilaan, jossa kävin joka päivä, kunnes se heinäkuun puolelle tultaessa jäi kesälomille. Markkinoiden takia siellä oli kova tungos, mutta uskoisin, että muuhun aikaan se on hauska hengailupaikka, jossa voisi myös istua kirjoittamassa.

Viimeisistä neljästä Turun päivästä kirjoitan myöhemmin oman postauksen.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Myyttisiä eläinkuvia

Museovinkki Helsingistä Kaapelitehtaalta. Kävin eilen ja toistamiseen vielä tänään Suomen valokuvataiteen museossa, jossa päänäyttelynä on vaikuttava Heikki Willamon Myyttinen matka. Kallio- ja luolataidetta sekä mytologiaa tutkinut Willamo on ottanut eläin- ja maisema-aiheiset kuvansa Suomessa, Norjassa ja Islannissa. Tummanpuhuvat valokuvat pysäyttävät. Eläimistä kuvissa esiintyvät ennen kaikkea isot nisäkkäät: karhut, hirvet, hevoset ja biisonit. Onpa kyykin päässyt kuvaan, se pystyi luikertelemaan aliseen maailmaan. Lyhyet tietotekstit kertovat eläimiin liitetyistä uskomuksista. Uskontotiedettä ja folkloristiikkaa aikoinaan opiskelleelle meikäläiselle tuttua juttua, mutta aiheen lähestyminen taidevalokuvan kautta oli jotain uutta ja tuoretta.

Eilen kävin näyttelyssä ystäväni kanssa, mutta tila oli silloin tosi hälyisä, joten halusin mennä uudestaan tänään – Museokortin etuja, pistäydy museossa silloin kuin huvittaa – ja nyt sattuikin olemaan hyvin hiljainen hetki. Kuvat pääsivät puhumaan hiljaisuudessa paremmin. Näin museossa tänään myös Perttu Saksan lyhytelokuvan Eläimen Kuva (2017), joka eiliskäynnillä jäi kokonaan väliin. Kannattaa pysähtyä vajaaksi puoleksi tunniksi katsomaan filmi, joka täydentää hyvin Willamon kuvia.

Muutamasta Willamon valokuvasta oli tehty postikortti, jotka ostin museokaupasta talteen. Etualalla on Willamon Usvahirvi (2013) ja taka-alalla Norjan Varangissa kuvattu Maailman reunalla (2015). 

Willamon näyttely on Kaapelitehtaalla 13.8. asti. Museon muissa näyttelyissä sivutaan mm. monikulttuurisen Pohjolan teemoja.

Heikki Willamon valokuvista tehtyjä postikortteja.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Alkukesän herbaario valokuvin

Okei, nyt eletään jo keskikesän juhlaa, mutta esittelen alkukesäisen kukkienkuvausretken saaliin. Lapsena tosiaan ihan huvikseni keräsin ja prässäsin kasveja herbaarioon, josta tuli vuosien kuluessa melko muhkea. Olen sen heittänyt roskiin ajat sitten, vähän harmi. Talvella ostin kirjakaupasta herbaariontekopaketin (kannet, lehdet ja nimilaput), mutta se on jäänyt kuitenkin käyttämättä. Kameralla saa ikuistettua kasveja myös, saapa välillä myös kasvupaikastakin paremman kuvan kuin juurineen maasta nyppäistystä ja paperille liimatusta kukkasesta.

Kielopaikan bongasin jo keväällä kirkonmäeltä. Osasin mennä siis sinne kukka-aikaan kuvaamaan. Kielon kukat piileksivät runsaiden lehtien keskellä, niitä oli vaikea saada kuvaan. Kielopuskassa kyykistellessäni paikalle tuli mies, joka ilmeisesti säikähti touhujani, sillä kääntyi kannoillaan minut nähdessään. Jäi seurailemaan vähän matkan päähän mitä teen. Muutama vastaava hassu tilanne on ollut, kun olen konttaillut tuolla kaupunkimetsiköissä kamerani kanssa. 


Metsätähti on herkkä ja kaunis kukka. Muistatteko muuten Metsätähti-jugurtin jostain 80-luvun alusta? Tulipa vain mieleen. Taisi olla joku äkkimakea kerrosjugurtti.


Tämän etualalla kukkivan kukan nimesi äitini, kun en itse tiennyt. Se on keltamo. Sitä kasvoi sekä metsikössä että rannoilla.


Lisää keltaista. Eikö tämä ole jokin leinikki?


Puna-ailakin tunnistin ihan itse. Sitä kasvoi vähän joka paikassa polkujen varsilla.


Pihlaja kukki myös. Nämä valkoiset kukat ovat kauniita, mutta tuoksuvat tai oikeastaan haisevat aika kamalalta.


Saaressa kun ollaan, rannoilta saattaa löytää villiä ruohosipulia. Nämä nupullaan olevat ruohosipulit kasvoivat yllättäen kuusimetsän laidalla.


Ja lopuksi vielä kaunis sininen lemmikki. Virossa kansanomainen nimitys on ära unusta mind eli älä unohda minua, niin myös monilla muilla kielillä.


Kukkien lisäksi vähän kirja-asiaakin. Luen Leena Virtasen Tulen morsianta, se on pian lopussa. Luulin ostaneeni historiallisen jännitysromaanin, mutta se onkin ihan ehta faktateos noitavainoista Ahvenanmaalla 1600-luvulla. Pienen netinselailun jälkeen selvisi, että joku muukin (kirjabloggaaja) oli langennut samaan ansaan. Mutta ei se mitään! Noitavainot olivat minulle ihan uusi juttu. Karmeaa luettavaa, ei mikään kepein kesäpokkari kyllä. Sarjakuvia on myös luettu, laitoin tuohon oikealle sivupalkkiin listanalun lukemistani sarjiksista. Kaisa Lekan sarjakuvatuotannosta teen myöhemmin koosteen blogiin, se ansaitsee ihan oman postauksensa.

Kaunista juhannusta, mittumaaria, Johannes Kastajan syntymäjuhlaa!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kerro vinkkisi Turku-turistille

Olen menossa tässä piakkoin Turkuun joksikin aikaa. Olen käynyt siellä vain ihan muutaman kerran. Listani nähtävistä paikoista ja tehtävistä puuhista on jo aika pitkä, mutta osaatteko vinkata vielä jotakin? Historia, kirjallisuus, mukavat kahvilat joissa voi kirjoittaa, museot, kivat erikoiskaupat ja muu sellainen nyt lähinnä kiinnostaa. Ja paikallisbussilipun hinta, sitä en ole vielä googlettanut.

Turku-listani:
– Keskiaikaiset markkinat (nelipäiväinen tapahtuma)
– Turun linna (kai se on pakko käydä katsomassa?)
– Forum Marinum (ei niin hirveästi kiinnosta, mutta on Turun linnan vieressä; jaksaisikohan nämä koluta samana päivänä?)
– Kuralan kylämäki (vähän kaukana, tänne pitää mennä bussilla)
– Tuomiokirkko (keskiaikamarkkinoiden aikaan näyttää olevan kivasti ohjelmaa)
– Ortodoksinen kirkko (menen vigiliaan tai liturgiaan)
– Aboa Vetus & Ars Nova (haluan ehdottomasti tänne!)
– Turun kirjakahvila (olen kuullut hyvää tästä paikasta)
– Terraviiva (keramiikkapaja ja -myymälä, hyvästi rahat)
– Luostarinmäki (käyty, mutta kestänee toisenkin vierailun)


Pyrin aikoinaan Turun yliopistoon lukemaan kotimaista kirjallisuutta. Olisin päässyt varasijalta sisään, mutta valitsin kuitenkin Helsingin yliopiston. Pääsykokeisiin piti lukea Leena Krohnin Tainaron. Muistan, että kirja ei aluksi imaissut ollenkaan mukaansa, mutta lopulta siitä tuli yksi lempikirjoistani. 

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Kuulumiset vanhan Blogistanian tyyliin

Otsikkoon viitaten tulossa on siis tajunnanvirtaa viime päivien ja viikkojen sisällöstä. 

Maailma kylässä -festareista on jo kaksi viikkoa, aloitetaan niistä. Päivystin kumpanakin festivaalipäivänä kaksi tuntia Uskontojen kylässä Helsingin ortodoksisen seurakunnan pisteellä. Mukana oli muutaman muun uskonnon edustajat myös omilla ständeillään: luterilainen kirkko, Suomen bahá'í-yhteisö, buddhalaiset, eipä tainnut olla muita? Juutalaisuuden ja islamin edustajat olivat mukana keskustelualustuksia pitämässä. Olin odottanut enemmän eri uskontojen edustajia paikalle. Kumpanakin päivänä oli mielenkiintoisia ja osin vähän hämmentäviäkin kohtaamisia ihmisten kanssa. Eräs kävijä halusi haastaa minut väittelyyn ja käännyttää minut ateistiksi, mikä oli hieman outoa ja kiusallista. En ollut itse paikalla käännyttääkseni ketään mihinkään. Kuuntelemalla ja rauhallisesti keskustelemalla yhteys syntyi kuitenkin eri tavoin ajattelevan kanssa. Kiertelin työvuoroni jälkeen katsastamassa kansalaisjärjestöjen runsaan tarjonnan ja pitkään harkitsin jäämistä yhteen työpajaan, jossa kirjottiin langalla paperille oma lupaus Suomelle. En kuitenkaan malttanut istua alas puuhailemaan.

Viikko sitten taas kotisaaren kulttuurikeskuksessa pidettiin Runouden kesäjuhlat. Harvinaista herkkua saada runotapahtuma ihan omille hoodeille! Olin muutaman ensimmäisen tunnin kuuntelemassa. Kiva, että esiintyjät olivat keskenään aika erilaisia. Runoilija Anja Erämaja oli aivan loistava esiintyjä! Mukavia kohtaamisia tuollakin.

Välillä olen väritellytkin, tämä on Monstra Kalevala -värityskirjasta. Huom! Puuväreillä vaihteeksi,  ei rakkailla Stabiloilla.
Täällä Helsingissähän oli eilen iso ilmailunäytös. Yritin mennä katsomaan sitä Kaivopuistoon, mutta kun kaksi täpötäyttä raitiovaunua meni ohitse – ei toivoa mahtua sisään – käännyin kannoillani ja palasin kotiin. Lopulta näin osan esityksestä kotisaarelta käsin. Britannian ilmavoimien taitolentoryhmä Red Arrows'it vilahdukselta jopa omasta keittiönikkunastani.

Tänään oli (ja on edelleen) Lapinlahdessa kierrätystapahtuma, jota sää todella suosi. Ulkona pukeutumisen puistokirppari, sisällä luentoja, työpajojakin oli ainakin pari. Osallistuin itse yhteen pajaan. Hieman harrastelijamaista kankeutta tapahtuman järjestämisessä, jos saa inistä: työpaja ei ollut siellä missä ilmoitettiin, ei alkanut silloin kuin ilmoitettiin, eikä ollut maksuton kuten ilmoitettiin. Onneksi pyydetty euro materiaalimaksua löytyi kukkarosta kyllä. No, ymmärrän, että vapaaehtoismeiningillä mennään, ihmiset tekevät parhaansa & omalla tyylillään.

Laitoin keittiönkaapit kuluneella viikolla syyniin, ne ylähyllyt, joihin harvoin tulee vilkaistua. Järjettömät määrät juomalaseja, kippoja ja lautasia, joita en käytä. Epälukuinen määrä sitä sun tätä. Tarjosin kavereille, ja pääsin kuin pääsinkin eroon kaikesta. Nyt minulla on vain pari kappaletta kutakin astiaa, ja ne ovat niitä lempiastioita, joita todella myös käytän. Kaveri kyllä huolestuneena kysyi, mitä teen, jos haluan pitää juhlat. En ole juhlaihmisiä, ja jos isot juhlat hairahdun pitämään, sitten syödään vaikka kertakäyttöastioista. Vähän huvittava ajatus 50-vuotisjuhlista (hyvänen aika, seuraavat pyöreäni, onneksi ei ihan pian) tässä sohvattomassa asunnossa, paperilautaset vierailla käsissä. Ei pikkupikku kahvikupposia valkoisine servetteineen, vaan jostain Tigeristä rätväköimmän värinen kattaus. Se olisi minua, hah. Ehkä kuusikymppiset sitten iän edellyttämän arvokkuuden mukaan? Vielä ehtii tässä kypsyä.

Kirjojakin on tullut luettua, hyvin hitaasti tosin. Kierrätyshyllystä löytynyt Leena Krohnin Mehiläispaviljonki oli kesken liian pitkään. Nyt luen niin ikään kierrätyshyllystä löytynyttä, ihan korkkaamatonta Mia Kankimäen pokkaria Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Voi miten hyvä! Oikea aarrelöytö! Ajattelin vähän haastaa itseäni uusille urille tänä kesänä ja lukea kotimaisia naisten kirjoittamia historiallisia romaaneja. Lukulistalla on kyllä paljon muutakin, ja lisäksi on tehtävä käännöksiä.

Aurinkoa viikonloppuusi!

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Olohuone venyy moneen

Työpöytäni on olkkarissa, pohjoisikkunan äärellä. Mukava epäsuora valo satunnaisia taiteiluja varten. Olen kuullut, että ateljeen ikkunan pitäisi antaa pohjoiseen, onkohan totta? Koska kirjoitan nykyään läppärillä, en ole enää sidottu työpöydän ääreen. Nytkin kirjoitan tätä keittiössä. Olohuoneessa ovat kuitenkin kaikki kirjat, joita tarvitsen käännöstöissäni, joita teen harvakseltaan, mutta teen kuitenkin. Tosin kaikki tärkeimmät käyttämäni sanakirjat löytyvät verkostakin, niitä on myös nopeampi käyttää kuin perinteisiä hakuteoksia.


Sitten on se varsinainen olohuoneen oleskelupuoli. Ensimmäistä kertaa ruudullisesta sohvanromusta luopumisen jälkeen on alkanut tuntua, että tuo olohuoneen kruunu, tällä kertaa hillityn yksivärisenä, olisi sittenkin jossain vaiheessa ihan kiva. Sohvan paikan valtasi kaksi kirjahyllynrimpulaa, jotka sohvan tieltä pitäsi siirtää kahden matalan kirjahyllynrimpulan tilalle... ja pikkuhyllyt kirjoineen ja taulut hyllyjen yläpuolelta... niin mihin? On vielä viides kirjahylly, runokirjahylly, ja oikeastaan löytyy kuudeskin pikkuhylly luontokirjoineen. Joku kutsuisi tätä jo ongelmaksi, mutta onneksi tuttavapiirissä on koteja, joissa kirjoja on vieläkin enemmän. Tarvitsen kirjoja. Varsinkin niitä runokirjoja.


Tämä ison paperirullan hylsyyn tehty rumpu jaksaa ilahduttaa minua aina vaan, vaikka soitan sitä hyvin harvoin ja silloinkin ihan hiljaa. Tein sen entisessä elämässäni kurssilla, jonka nimi oli "Rummun valmistus ja soitto asiakastyössä". Painettiin ja kuvioitiin kangasta rummun koristeeksi ja viritettiin poronnahka kalvoksi, mikä oli jännin vaihe koko hommassa.


Tiibetiläinen soiva kulho on ollut olohuoneen ikkunalaudalla vuosikaudet. Jännittävä esine. Ja Runotalon Sarin kortteja, kaksi pakkaa yhdessä, toinen vanha ja jo tuotannosta poistunut Tahdon Afrikka -korttipakka. Aivan ihania. Olen aikamoinen korttihullu, minulla on useampi pakka kaikenlaisia inspiraatiokortteja. 


Kolmas erillinen piste olohuoneessa on ikoniseinä. Sen alla on vielä pöytä, jossa on mm. Raamattu ja rukouskirjat. Eli olohuoneeni on työhuoneeni, oleskelutila ja hiljentymispaikka. Harmonista kokonaisuutta en ole saanut tähän monitoimitilaan oikein luotua, mutta vähän kerrassaan. Maton uusin juuri, liian pieni ja repeillyt bukleematto lähtee kaatikselle... tai koska se roskalava meni jo pois, niin luultavasti ullakolle odottamaan seuraavia pihatalkoita jätelavoineen. Uusi matto on turkkilainen kevytmatto, kerrankin reilun kokoinen, 2x3 metriä.


Laiska töitään luettelee, mutta pesinpä ikkunat tänään. Rasti seinään, oli muuten kurjaa puuhaa. Ennen tykkäsin ikkunanpesusta, koska siinä näkee heti työn jäljen. Ikkunaremontin jälkeen meillä ei kuitenkaan enää ole avauskahvoja kiinteänä joka ikkunassa, vaan sellainen juukelin irtokahva, joka pitää ujuttaa sinne koloseen ja sitten arpoa mihin suuntaan vääntää, jotta ikkuna aukeaa. Tunnustetaan tässä, että pesin vain uloimmat ikkunaruudut, vaikka samalla avaamisen vaivalla olisi ehkä kannattanut pestä kaikki. Nämä uudet akkunat ovat kyllä niin tiiviit, että pölyä ei juuri edes pääse ikkunan väleihin. Entiset 50-luvun ikkunat aukesivat joskus itsestään kovalla tuulella.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Vallisaaressa lintuja äänittämässä

Perjantaina käytiin Heidin kanssa Vallisaaressa tarkoituksena nauhoittaa linnunlauluja. Heidillä ja ystävällään Siljalla on projektina äänittää sata eri lintulajia tämän vuoden aikana. Kaverusten linturetkiin ja kertyneisiin äänityksiin voi tutustua Satakielenlaulu-blogissa. Vallisaari avattiin vuosi sitten yleisölle. Viime kesän retkirapsani voi lukea täältä. Tällä kertaa en ottanut kovin monta kuvaa, sillä pääasiassa olivat maisemien sijaan linnut... jotka olivat harmittavan vaisulla päällä. Johtui varmasti siitä, että ensimmäinen laiva saarelle lähtee Kauppatorilta melko myöhään. Useimmat linnuthan laulavat innokkaimmin heti auringon noustua. Satakieliä kyllä oli, samoin Heidi tunnisti punavarpusen ja minä etsin tuloksetta näköhavaintoa kivitaskusta. Minusta kallioiset paikat, joita oli siellä täällä, olivat selvää kivitaskumaastoa. Yksi sekopäävaris raakkui taukoamatta eväspaikalla, äänitimme sitäkin.

Vanhaa lehtimetsää polun molemmin puolin.

Näkymä Suomenlinnaan Vallisaarelta.

Heidillä on kuvassa paraboloidimikrofoni, jonka ristin tuttavallisesti kuupaksi.

Kuninkaansaaren kallioita. Tuolla pesii huuhkajia.
Keskipäivää kohden lämpötila nousi lähes tukalaksi. Kävelimme aallonmurtajaa pitkin vielä Kuninkaansaarellekin. Merituuli vilvoitti rannan tuntumassa ihanasti. Sitten Vallisaareen rantautui – kuten vähän odotin ja pelkäsinkin – luokkaretkiryhmä, joten linnunlaulun sijaan kuulimme lopulta enemmän kovaäänistä huutoa ja v-sanaa. No juu. Vallisaaressa kun kuljetaan vain merkittyä reittiä pitkin, kohtaa väistämättä vähän väliä muita ihmisiä. Siksi oli hiukan hankala äänittää. Monesti, kun joku lintu alkoi laulaa, paikalle sattui heti pulisevia retkeilijöitä. Mikään erämaakokemus Vallisaari ei ole. Vähän niin kuin Nuuksio Luontokeskus Haltian tuntumassa: jos on kaunis ilma, siellä tuppaa todella olemaan väkeä. Pitää kuitenkin kehua sitä, että Vallisaari on pysynyt nyt parin kerran käyntikokemuksella siistinä: roskat ovat roskiksissa eikä mitään tageja ole spreijattu valleihin.

Viime kesäisestä vesibussin meno-paluulipun hinta oli noussut euron, nyt se on siis 8 €. Onko Vallisaari jo koluttu, mitä mieltä olette paikasta?

tiistai 23. toukokuuta 2017

Onks kukka hyvin?

Jatkan vielä muutaman sanasen kasvikunnan kuvaamisesta. Kävin nimittäin taas lähimetsikössä kameran kanssa tarkastamassa mitä uutta vihreää maasta on puskenut. Retken onnistunut kuvasaalis oli harmittavan niukka siihen nähden, mitä kaikkea löysin, kun tarkkaan katsoin. Esimerkiksi ihan huomaamaton violettikukkainen kasvi jäi mitättömäksi kuvissakin. Delete. En olisi huomannut kasvia ollenkaan, ellen olisi juuri ollut siinä vieressä kontillani räpsimässä kuvaa voikukista. Säikytin pari pikkukoiraa hurjaan räkytykseen omituisella römyämiselläni pusikossa. 

Voikukat, nuo pienet auringot. 
Saniaisen kippuratkin ikuistuivat kuvaan vähän tylsästi, enemmän ympäristöä ehkä mukaan ensi kerralla?

Vähän on valotuskin sinne päin... Otamme opiksi.

Sommittelultaan tykkään eniten tästä viimeisestä kuvasta. Löysin tulevan mansikkapaikan kalliolta!


Tein lähimetsässä aikamoiset kierrokset etsiessäni ketunleipiä eli käenkaaleja. Paljaalla kalliollahan ne eivät kasva. Mäen alta rehevämmästä metsästä löysin niitä lopulta. Kuvasin ja kuvasin – kotona koneelta katson, että ne kuvat, joissa kukat ovat esillä hyvin, ovat kaikki epätarkkoja! Tarkoissa kuvissa taas kukat ovat epäedustavasti sommiteltu. Plaah. Jatkamme harjoituksia siis.

Tästä saisin muuten hyvän klikkiotsikon: "Blogini suosio romahti yhdessä yössä – ja olen siitä enemmän kuin iloissani".

Näyttää nimittäin siltä, että yhdysvaltalaiset (?) robottikävijät (?) ovat hylänneet vihdoin blogini. Kuukausia kestänyt tasainen kävijävirta loppui 19.5. jälkeen kuin seinään. En tiedä, oliko roboteista haittaa blogille, mutta ainakin tilastot puhdistuivat nyt. 

Vein juuri pari järkyttävässä kunnossa olevaa ikivanhaa patjaa ullakkokomerosta roskalavalle. Meillä on taloyhtiön pihatalkoot tänään ja lavalle saa viedä roiniaan. Myönnän itselleni kunniamerkin, kun sain heivattua patjat vihdoin pois. Se on ollut nimittäin vakaa aikomukseni varmasti yli 15 vuotta. Ullakolle on helppo unohtaa tavaroita. Pois silmistä, pois mielestä. 

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Luovan Lauantain haaste #212: Kylmä

Löysin Luovan Lauantain taidehaasteblogin vasta äsken, vaikka blogi on ollut pystyssä jo vuodesta 2006. Sivustolla julkaistaan uusi teema joka toinen lauantai. Osallistun siis ensimmäistä kertaa. Kevätpäivä on (vihdoin!) lämmin, mutta teeman mukaisesti olen vielä kylmissä tunnelmissa. Tein A4-kokoisen akvarellin märkää märälle -tekniikalla. Kokonaisuus ei oikein miellyttänyt, mutta muistin parin kesän takaisen märkämaalauskurssin opettajan vinkin: leikkaa valkoisesta paperista raamillinen "ikkuna", jonka läpi kuvaa katsomalla rajaa työstäsi pieni alue, jossa on kiinnostavia yksityiskohtia. Innostuin vielä lisäämään kuvankäsittelyllä joitakin elementtejä työhön. Yleensä en ole kuvanmuokkausta harrastanut. 


Edit. 24.5. Olen rohkea ja laitan alkuteoksenkin. Käänsin sen vielä kokonaan ylösalaisin. Itse asiassa pidän siitä enemmän kuin muokatusta nyt.


perjantai 19. toukokuuta 2017

Kukat eivät juokse karkuun

"Kasvitiede sopii tutkimuskohteeksi toimettomalle, joutilaalle ja yksinäiselle --- "
 – Jean-Jacques Rousseau (1782)

Järkkärikameran mukana tullut kittiobjektiivi ei oikein mahdollista lintukuvausta. Tirppa saisi tulla suunnilleen metrin päähän istumaan, jotta siitä saisi kelpo otoksen. Liikkuvaisiakin ovat, mokomat siivekkäät. Toistaiseksi parempia tuloksia kuvausrintamalla olen saanut kasvien parista. Pysyvät ainakin paikallaan. Valkovuokot kuvasin äitienpäivän aamuna. Kevään ensimmäiset leskenlehdet löysin tänään. Missä lie piileksivät tähän asti? Nyt ne ovat jo vähän ylikukkineita.




Sakuran aika, kirsikka kukkii. "Mitä toi tyyppi puuhaa?!" kuului huuto tätä kuvaa ottaessani. Enää minua ei (melkein yhtään) nolota julkisilla paikoilla kuvatessani, vaikka olisin kontillani rämeessä. Kun katson kameran etsimen läpi, unohdan kaiken muun ja keskityn vain siihen mitä näen.


Isäni on siirtänyt vanhoja paperi- ja diakuvia digimuotoon. Kiinnostavimpia vanhoja otoksia ovat ne, joissa on sukulaisia tai vaihtoehtoisesti paikkoja, kuten entistä Helsinkiä. Vanhempien 60–70-luvun matkakuvien joukossa on myös muutama kukkakuva. Ne eivät kiinnosta näin vuosikymmeniä jälkeenpäin, eivät kerro mitään erityistä. Kukka on kukka on kukka. Ehkä kukkien kuvaaminen on kuvaajalle merkityksellisempää, siinä kuvaushetkessä. Säilöttyä kauneutta.

Omat kuvani talletan Instagramiin ja Flickriin. Flickr oli ennen yhteisöllisempi, sain sitä kautta pari-kolme "tosielämän" kaveriakin, kuten olen muistaakseni kertonut. Osallistuin erilaisiin kuvaushaasteisiin. Flickrissä ei ole mielestäni juurikaan Instagramista tuttua seuraajien kalastelua. Ei tallinnalaisia lääkärikeskuksia ja venäjänkarjalaisia matkailuyrityksiä, jotka alkavat seurata tiliäsi, jotta sinä seuraisit heitä. Instagramilla on kuitenkin paikkansa. Olen tykästynyt siihen vasta viime aikoina. 

Mutta kasveista vielä. Talvella ostin tosi hyvän määritysoppaan: Pertti Rannan Villit vihreät kaupungit – Suomen kaupunkikasvio. Innostuin kasveista sen verran, että kun kirjakaupassa tuli vastaan herbaariontekopaketti, ostin senkin. Nyt ajatus kasvien keräämisestä ja kuivattamisesta tuntuu vähän överiltä. Tein sitä kyllä lapsena huvikseni, sain aika ison kasvion koottuakin. Enköhän keskity kasvikuvauksen opetteluun nyt. 

tiistai 16. toukokuuta 2017

Aamuretki Vanhankaupunginlahdelle

Tein tänään aamusella retken Helsingin Vanhankaupunginlahdelle. Nyt ihmetyttää, miksi en ole siellä aiemmin käynyt. Aivan mahtava paikka! Ihan toista kuin siinä lähistöllä olevat Viikin pellot, joille aktiivisempina lintuharrastaja-aikoina retket aina suuntautuivat. 

Karttaa ja Reittiopasta tutkailemalla selvisi, että Vanhankaupunginlahden alueelle pääsee parhaiten bussilla 68 tai 71 Rautatientorilta ja jäämällä Annalantien pysäkillä pois. Sitten vaan Pornaistenniemeen vievän kävelysillan yli kohti luonnonsuojelualuetta.

Vanhankaupunginkoski ja Voimalamuseo Pornaistenniemen kävelysillalta nähtynä.
Ensin kuljin polkua kaislikon reunalla ja kuvasin kosteikossa runsaina kukkivia rentukoita. On muuten yksi lempikukistani. Satakielet lauloivat. Lintuharrastajia oli aika paljon liikkeellä, samoin ainakin yksi päiväkotiryhmä. Kuitenkin lääniä oli sen verran, että omassa rauhassakin sai olla.

Rentukka kukkii.
Pitkospuita pitkin kävelin tiheään kaislikkoon. Pääskysiä lenteli kaislikon yllä, kesän pitäisi siis olla täällä? Olikin ihan lämmintä ja riisuin villapaidan pois.


Kaislikon suhina on ehkä ihanin ääni ikinä!

Pitkospuut kääntyvät piilokojulle.
Pornaistenniemen lintutorniin kannatti kavuta, sillä näkymä laajan kaislikon yli oli tosi hieno. Kuulin tornissa olleelta lintumieheltä, että alueella on mm. mustatiira. Minulla ei ollut kiikaria tällä reissulla mukana, pelkkä kamera, joten lintuhavainnot jäivät aika vähiin. Enemmän tällainen fiilistelyretki. Tornilta poistuessani näin kuitenkin pusikossa mustapääkertun, naaraan.

Näkymä Pornaistenniemen lintutornista. Kuvassa näkyy piilokoju.
Seuraavaksi lähdin kohti Lammassaarta. Sinnekin vei pitkospuut kaislikon halki. Jonkin matkaa sai talsia, reitin varrella olisi ollut matala lintujenkatselulava, mutta staijarit olivat "miehittäneet" sen. Lammassaaressa oli pikku kesämökkejä ja lintutorni, johon kiipesin. Torni oli täynnä miehiä kaukoputkineen, eturiviin en päässyt, mutta komean maiseman ehdin nähdä kuten myös sen, että kaukana ruovikon vesirajassa oli ihan hurjasti "jotain" eli kai hanhia.

Lammassaaren lintutorni.
Tässä välissä nautin hiukan eväitä. Lähdin sitten lompsimaan takaisin päin. Sivistyksen pariin palattuani kävin vielä katsomassa Vanhankaupunginkoskea ja kiertelin Voimalamuseon ja Tekniikan museon aluetta.

Vanhankaupunginkoski.
Kompakti kolmen tunnin reissu. Aina vaan löytyy näköjään uusia itselle ennestään tuntemattomia paikkoja kotikaupungista. Innoituksen lähteä tälle reissulle sain Satakielenlaulu -blogista. Käykää kuuntelemassa sieltä, miltä Vanhankaupunginlahden äänimaailma kuulostaa.