tiistai 19. syyskuuta 2017

Miltä syyskuu näyttää?

Entä miltä se tuoksuu, kuulostaa? Ainakin se maistuu kirpeiltä pihlajanmarjoilta. Niitä on nyt paljon. Tuoksuu mätänevältä rannalta, märältä maalta ja välillä yllättäen ruusuilta. Kuulostaa aika hiljaiselta, sateelta ja variksilta. Olen tehnyt joitakin kuvausretkiä pienen tauon jälkeen. Ruska tulee Helsinkiin vasta lokakuussa, mutta heinikossa ja vähän puissakin, ainakin koivuissa, on jo syksyn sävyjä. Alla olevassa kuvassa näkyvä kelo ja kuihtuneet maitohorsmat ovat tästä läheltä kirkonmäeltä. Sää muuttui nopeasti pilviseksi ja alkoi rankkasade, kun ehdin kotiin.


Kesän viimeisiä perhosia. Neitoperhonen oli jo vähän kohmeinen, joten sain kuvata sitä hyvän tovin. Se kohtasi kimalaisen pietaryrtin kukinnossa. Keskityin kuvaamiseen intensiivisesti (perhoset tekevät sen aina), pyyhin valuvaa nokkaa huoletta hihaan ja jatkoin räpsimistä. Ohikulkija kommentoi vähän edempää: "Täällä olis joku jännä rantakaali, ota siitä kuva."


Sunnuntairetki saaren eteläkärkeen. Oli melkein tyyntä. Joutsenia näkyy kuvassakin pieninä pisteinä, minun vaatimattomalla kuvauskalustolla niitä ei saa ikuistettua. Vesi oli korkealla. Olisin mielinyt Sisä-Hattuun, jossa kävin vuosi sitten, mutta ilman pitkävartisia kumi- tai ehkä jopa kahluusaappaita sinne ei ole nyt mitään asiaa.


Lätäkkö jos toinenkin katkaisi polun. Oli lämpimämpi päivä, perhosia enemmänkin liikkeellä, ainakin kaaliperhosia ja yksi amiraali, mutta en saanut niistä kuvaa.


Eilen kuvausretki jäi lyhyeksi. Aina ei tarvitse mennä omaa pihaa edemmäs sieneen... Tosin näitä kärpässieniä en toki poiminut, ihailin ja kuvailin vaan, ennen kuin huoltoyhtiö ajaa niiden yli ruohonleikkurilla.


Tulevat kirjastonäyttelyt pitävät minut jos ei kiireisenä niin ainakin osa-aikaisesti työllistettynä. Villa-allergiaan taipuvaiset käpälät ovat toistaiseksi kestäneet märkähuovutuksen ihan hyvin. Pitää vaan pestä ja rasvata kädet aina työskentelyn jälkeen. Olen opetellut uusia kirjontapistoja, joita olen sitten pistellyt huovutettuihin kiviin. Uusin oppimani pisto on ranskalainen solmupisto. Sillä saa luotua mukavasti struktuuria. Laitan kuvia kivistä tänne lähempänä ensimmäistä näyttelyä.

Joskus kauan sitten aloitetulle elämäntaparemontille kuuluu hyvää. Olen käynyt lenkkeilemässä ja onnistunut pudottamaan painoa noin 17 kg ja vyötäröltäkin on lähtenyt 22 cm. Hitaassa tahdissa toki. Kävin tänään labrassa ja nyt jännään tuloksia: onko esimerkiksi kolesterolin laskusuunta pysynyt. Sydänterveys ennen kaikkea, ulkonäköseikat ovat toissijaisia.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Helsingin sarjakuvafestivaalit 2017

Helsingin sarjakuvafestivaalit pidettiin viime viikonloppuna. Paikka vaihtui jälleen, tällä kertaa sarjiskansa kokoontui Suvilahdessa. Kattilahallissa olivat isompien kustantajien ja tekijöiden myyntipöydät, Oranssi ry:n tiloissa ison kentän takana taas Helsinki Zine Fest eli pienlehtien ja muiden vähän marginaalisempien painatteiden myyjät. Pienlehtipuoli oli hiukan syrjässä, mutta onneksi sinnekin saatiin lopulta jonkinlainen viitoitus. Väkeä tuntui riittävän ihan mukavasti. Kävin festareilla sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantaina lyhyehkö täsmäisku ostoaikeissa, sunnuntaina olin jopa hetken itse myymässä Zine Festillä: tuurasin kaveriani ruokatauon ajan.


Ostoslistalla oli juuri festareiden alla ilmestynyt Apila Pepita Miettisen toimittama Rikkinäisen mielen kuvat -albumi. Viime vuoden festareilta ostin ensimmäisen Rikki-albumin ja pidin siitä kovasti. Nyt albumi, joka kokoaa mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien ihmisten tekemiä sarjakuvia (sekä joitakin tekstejä), on julkaistu "ihan oikean" kustantajan, Suuren Kurpitsan, kautta. Hinta oli noussut viime vuoden viidestä eurosta, mutta myös sarjakuvien taso on uutukaisessa albumissa entistä korkeampaa. Viime vuoden albumin suosikkitekijöistäni mukana on jälleen mm. Siiri Viljakka vainoharhoista kertovalla sarjakuvallaan. Piri Huhtasen niukalla, tummalla väripaletilla toteutettu Läski-sarjakuva on yksi suosikeistani. Silmääni miellyttää kovasti myös Juliana Hyrrin Kai mä hengitän -sarjakuvan ilmaisu. Mukana on myös Sarjakuva-Finlandian 2015 voittanut alan ammattilainen, Tiitu Takalo. Monet teoksen sarjakuvista käsittelevät hoitoon pääsyn hankaluutta. Kysyin albumin toimittaneelta Miettiseltä saammeko nähdä vielä kolmannen Rikki-albumin, ja kuulemma ainakin kiinnostusta olisi. Käsittääkseni Rikkinäisen mielen kuvat oli sarjakuvafestivaaleilla oikea myyntimenestys.


Muihin festariostoksiini kuului Miia Vistilän Rakkaat kämppikset (2013) -strippisarjakuva-albumi, joka käsittelee masennusta ja ihmissuhdekiemuroita. Yleensä ihmissuhteiden kipupisteistä kertovat sarjakuvat, kirjat ja muut vastaavat hengentuotteet ovat itselleni aika vierasta aluetta. Omassa elämässäni on (onneksi) aika niukasti ihmissuhdedraamaa. Ihastumiset, riidat ja erot tuntuvat tosi kaukaisilta. Helpompi olikin samastua Ina Majaniemen pieneen lempeään tarinaan koiransa kanssa asuvasta Ilonasta, joka päättää kerran elämässään repäistä ja lähteä yksin ulkomaanmatkalle. Majaniemen Huone yhdelle – Pieni matkakertomus (2017) on tosi sympaattinen ja humoristinen mustavalkoinen sarjakuvatarina. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä ostoksena oli Kaisa Lekan I am not these feet (2004), kirja jota en uskonut saavani koskaan omaksi, sillä painoksen piti olla loppuunmyyty. Lempisarjakuvataiteilijoihini kuuluva Leka oli kuitenkin onnekseni löytänyt muutaman kappaleen klassikkosarjistaan varastosta, ja sain ostettua kirjan mukavaan markkinahintaan. Ei sen enempää Lekasta vielä, tarkoituksenani on edelleen julkaista hänen tuotannostaan erillinen postaus.

Festareiden näyttelyistä tutustuin ainoastaan Suomeen tulleiden pakolaisten tekemiin sarjakuviin, joita oli esillä ulkona aitaan kiinnitettyinä.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Tummanpuhuva nukkenäytelmä aikuisille

Innostuin nukketeatterin mahdollisuuksista neljä vuotta sitten. Isosiskoni ei päässyt tuolloin varaamaansa teatteriesitykseen ja sain hänen pääsylippunsa. Kansallisteatterin Omapohjassa 2013 esitetty Perhosia askelten alla oli hieno kokemus, ranskalaisen Jean Cagnardin nukeille kirjoittama tarina pakolaisuudesta.

Eilen kävin katsomassa niin ikään Kansallisteatterin pikkuisessa Omapohjassa nukketeatteritaiteilija Iida Vanttajan näytelmän Kohtauspaikkoja kadonneille. Talvella en ehtinyt saada lippua tähän esitykseen, mutta onneksi tuli neljä lisänäytöstä! Kohtauspaikkoja kadonneille koostuu pilkahduksista eri tavoilla yksinäisten, eristyneiden ja eristettyjen, ihmisten elämään. Näytelmä on tummasävyinen, surumielinenkin, mutta sisältää myös lempeää huumoria. Koska olen ilmoittautunut sekä nukketeatterinuken valmistamisen että käsittelyn kursseille, kiinnitin huomiota siihen, miten näyttelijät toimivat eri kokoisten ja eri lailla liikuteltavien nukkejen kanssa. 

Näytelmän visuaaliset ulottuvuudet olivat huikeita. Pidin niukasta lavastuksesta ja toimivasta valosuunnittelusta. Suosikkiepisodissani nainen saa paniikkikohtauksen jouluruuhkan hälyssä ja muuttuu kalaksi, vetäytyy ikään kuin pakoon pinnanalaiseen äänettömään maailmaan. Tämä oli toteutettu valoilla ja liikkeellä aivan hurjan kauniisti, en osaa amatöörinä sanoa miten, keskityin vain nauttimaan.

Kuva: Saara Mansikkamäki / Kansallisteatteri.

Kuva: Saara Mansikkamäki / Kansallisteatteri.

Esitys kestää vain tunnin, sopii siis sähköjäniksillekin. Kolme näytöstä on vielä jäljellä lähipäivinä, lippujen saatavuudesta en ole varma. Lämmin suositteluni! Kannattaa yllättää (ylittää?) itsensä, jos nykynukketeatteri on vielä tuntematon alue. Entistä innokkaammin odotan nyt tulevan syksyn nukketeatterikursseja.

Kohtauspaikkoja kadonneille

NÄYTTELIJÄT Iida Vanttaja, Mila Nirhamo ja Maria-Elina Koivula

OHJAUS, SKENOGRAFIA, NUKENRAKENNUS Iida Vanttaja
ÄÄNISUUNNITTELU Tuuli Kyttälä
VALOSUUNNITTELU Harri Kejonen

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Syksyn tapahtumatärpit Helsingissä

Elokuu on ehkä vielä kesäkuukausi, ja joskus syyskuussakin saatetaan saada helteitä, mutta täällä suunnitellaan kuitenkin jo täysillä tulevan syksyn menoja. Jaan suosikkini tässä. 

Olen menossa ensi viikolla alkavalle Runoutta lounasaikaan -kurssille Senaatintorin antikvariaatti Nikulaiseen. Kurssia pitää vanha kaverini, runoilija Tommi Parkko, jonka kanssa olin samassa kirjoittajakoulutuksessa lukiovuosinani. Mielenkiintoista nähdä miten Tommi opettaa, ja saanko itse sanaakaan paperille... Kurssille kuulemma mahtuu vielä, nopeasti ilmoittautumaan, tiedot linkin takana.

Runokuu on aina elokuussa, tällä kertaa ajattelin käydä seuraamassa SUOMI ON RUNO -runomaratonia Lavaklubilla 22.8. jos vaan jaksan ja viitsin. (Olen koko ajan laiskempi lähtemään iltarientoihin.) 

Ilmoittautuminen syksyn opistokursseille alkaa pian. Helsingin työväenopiston ohjelmasta en löytänyt mitään kivaa, mutta Kalliolan kansalaisopistossa olisi Nukketeatterinuken valmistus- ja Nukketeatterinuken käsittely -kurssit, joihin ilmoittautumista harkitsen vakaasti. Eikä pidä unohtaa Kansallisteatterin Kohtauspaikkoja kadonneille -nukketeatterinäytelmää aikuisille, tähän saatiin toivottuja lisänäytöksiä elokuulle. Millään ei kyllä kukkaronnyörit veny kaikkeen kivaan mihin haluaisi. (No, luultavasti itkisin hysteerisesti koko tuon näytelmän ajan, joten...)


Syyskuussa alkaa sitten varsinaisesti tapahtua. 2.–3.9. pidetään Helsingin sarjakuvafestivaalit Suvilahden Kattilahallissa. Olen osallistunut sarjisfestareille kolme tai neljä kertaa. Huippuhyvä mahdollisuus tavata sarjakuvien tekijöitä ja ostaa harvinaisempia sarjakuvia ja pienlehtiä. Pienlehdille ja muille kuriositeeteille on festareiden yhteydessä oma Helsinki Zine Fest Oranssin tiloissa. 

16. syyskuuta Helsingin Tuomiokirkon kryptassa pidetään Helsinki Design Week'n tapahtuma Tyhjä kulho. Tähän en ole aiemmin osallistunut, mutta kiinnostaa ehdottomasti! Tapahtumassa saa rahalahjoitusta (Unicefille) vastaan käsintehdyn kulhon ja mieleisensä soppa-annoksen. Tilaisuudessa on myös elävää musiikkia, kaikki vapaaehtois-/lahjoituspohjalta. Edellisenä viikonloppuna olisi Kaapelitehtaalla Design Market, mutta jätän sen houkutukset luultavasti muille.


Loka-marraskuun vaihteessa minulta tulee huovutettujen ja kirjottujen kivien näyttely Kannelmäen kirjastoon. Kiviä on esillä kirjaston vitriineissä marraskuun kolme ensimmäistä viikkoa. Laitan tästä tarkempaa infoa lähempänä ajankohtaa. 


Marraskuun 11.–12. Wanhassa Satamassa pidetään Lakritsi- ja Salmiakkifestivaalit. Enpä ole ennen osallistunut, mutta salmiakin ystävää kiinnostaa kyllä. Ennakkoliput 10 €.

Saa vinkata lisää kiinnostavia tapahtumia, edullisuus tai ilmaisuus on aina plussaa. Onko muita, jotka tutkivat syksyllä opistojen kurssiesitteitä? Löytyikö mitään kiinnostavaa?

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Kalenteripähkäilyjä

Moniko vielä käyttää taskukalenteria? Olen tällä hetkellä kolmen kalenterin loukussa. Vuosi sitten ostin hetken päähänpistosta lukuvuosikalenterin, pinkkikantisen, vaikken ole opiskelija aikoihin ollutkaan. Mutta syksy, uuden alku, uusi kalenteri... Pinkki kalenteri loppuisi vasta tämän vuoden lopussa, mutta menin kuitenkin hankkimaan jälleen lukuvuosikalenterin, tuon Piste-kalenterin, joka alkaa elokuun alusta. Niinpä sompailen tällä hetkellä vielä jonkin aikaan pinkin ja Pisteen välillä, kun tulevaisuus suunnitellaan jo uuteen kalenteriin, mutta heinäkuuta eli nykyhetkeä eletään vielä vanhassa. 

Ja se kolmas, tuo sininen, on ortodoksinen kirkkokalenteri, josta katson kirkolliset juhlapäivät, kunakin päivänä muisteltavat pyhät ihmiset (ja nimipäivät, pyhien mukaan) sekä päivittäiset raamatunlukukohdat, joskus. Ortodoksisessa kalenterissa viikon ensimmäinen päivä on sunnuntai. Oikeasti haluaisin käyttää tuota kirkkokalenteria päivittäisenä kalenterina, ja vuosia käytinkin, mutta siinä on harmittavan vähän muistiinpanotilaa.


En ole vielä varma, oliko Pisteen ostaminen virhe. Kalenterin pitää olla just eikä melkein, ja keksin lopulta aika nopeasti muutaman miinuksen tästä uudesta kumppanistani. Kuten yläkuvasta huomaa, se on melko iso verrattuna pinkkiin. Mahtuu kyllä käsilaukkuun, siihen pienimpäänkin. Siinä ei myöskään ole läppää, joka kääntyisi sivujen suojaksi, kuten pinkissä. Värejä on käytetty sisäsivuilla paljon, mikä on sekä plussa että miinus. Joka kuukausi on eri värinen. Tykkään kuitenkin koristella itse kalenteriani, ja näin kuviollisessa kalenterissa omat koristelut voivat olla vähän liikaa.


Siksi hankin yksinkertaisia pallotarroja, isommat Tigeristä, pienet pallerot Lidlistä, joilla voi merkitä ja koodata asioita kalenteriin. Ja askartelin kuminauhapatentin pitämään kalenterin aisoissa laukun pohjalla. Käytäntö näyttää meneekö hermo tämän kalenterin kanssa vai sujuuko yhteiselo sopuisasti.


Tässä kalenterissa ei ole onneksi juuri mitään turhaa. Maailmankartasto löytyy lopusta ja pari arkkia merkintätarroja lisää, mutta ei pinkin kalenterin höpöjuttuja (mm. hymiösanakirja) eikä edes lukujärjestyksiä. Eli kalenteri sopii ei-opiskelijalle, joka mieltää uuden vuoden (uuden elämän?) alkavaksi syksystä. Kirkkovuosikin muuten alkaa syyskuun 1. päivä ortodokseilla. Niin, eletään tosiaan vasta heinäkuuta, mutta fiilistelen jo täysillä syksyä ja sen tulevia menoja. Kesähorrostaminen ei ole oikein minun juttuni, syksy kaikkine tapahtumineen on yleensä paljon kivempi. 



Kalenteri löytyy myös kännykästäni ja periaatteessa tietokoneeltakin, mutta ne ovat lähes olemattomalla käytöllä. Olen säästänyt lipastonlaatikossa kaikki elämäni taskukalenterit, mikä alkaa olla tilankäytöllinen ongelma. Niitä on nimittäin ehtinyt kertyä kymmeniä tähän ikään mennessä. Pientä karsimista voisi jo siis tehdä, tosin nostalgisista teinikalentereista ainakin jokin pitää säilyttää muistona.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Ihana Turku – viimeiset neljä päivää

Turun matkan loppupuolesta kertominen venähti hieman, mutta tässä tulee raportti. Neljäntenä Turku-päivänä tein visiitin Luostarinmäen käsityöläismuseoon. Harvoja paikkoja Turussa, jotka olivat ennestään minulle tuttuja. Mutta iso, 18 korttelia käsittävä museoalue, Turun palosta (1827) säästynyt, kestää useammankin käyntikerran. Museokorttikohde tietysti tämäkin. Luostarinmäen taloissa oli useita opas-elävöittäjiä, mm. savenvalaja, koristemaalari ja ompelija, joiden työskentelyä saattoi seurata. 

Tunnelmallinen ikkuna Luostarinmäellä.

Sisäpihanäkymää Luostarinmäeltä.
Seuraavana päivänä kävin mm. Turun kauppahallissa ja tein hieman ostoksia vaatekaupoilla, mm. kivan Fredriksonin mustan lippalakin, ohutta pellavaa. Nappasin torin laidalta bussin ja ajoin sillä Turun linnaan. Bussissa oli tosi selkeä näyttö, josta näki aina kolmen seuraavan pysäkin nimet. Parempi systeemi kuin Helsingissä! En siis eksynyt, vaan löysin helposti linnalle. Ja Museokortilla sisään taas. Turun linna oli kyllä todella hieno käyntikohde. Iso, täynnä kapeita käytäviä ja portaikkoja, joita pitkin tarpoessaan putkahti aina johonkin huoneeseen, kirkkotilaan tai kauniisti holvattuun saliin, vaikkapa tällaiseen kuin alla olevassa kuvassa. Suuntavaisto katosi heti, kun pääsin linnan uumeniin, mutta onneksi nuolet opastivat reitin linnan läpi. Oli keskiaikainen linnan puoli ja renessanssilinnan puoli, kiintoisa reformaationäyttely ja lopuksi vielä esineistönäyttely, jonka tukevan museouupumuksen vallassa lähinnä juoksin läpi.


On se linna vaan komea. Varmasti melko pieni ja vaatimaton verrattuna muun maailman linnoihin, mutta hienoin, missä minä olen käynyt.


Tiistaipäivä olikin sitten viimeinen kokonainen reissupäivä. Tähän asti suosiollinen sää kääntyi sateisen harmaaksi. Ajoin taas bussilla jokivartta Turun linnan tuntumaan ja kävin tutustumassa Forum Marinumiin, joka on merenkulun ja Suomen merivoimien erikoismuseo. Täytyy tunnustaa, ettei kolahtanut kauheasti. Mutta jälleen kerran Museokortti oli käytössä, joten mitään totaalista museopettymystä ei tullut. Yllättäen melkein hauskin juttu museossa oli huone, joka oli katosta lattiaan täynnä erilaisia veneen perämoottoreita. Jotenkin niin absurdi näky, että melkein nauratti. Forum Marinum oli aika "miehinen" museo muutenkin, tai onhan noita veneileviä tai merihenkisiä naisiakin, mutta joo, ei ehkä minun pala kakkua. Jokirannan museolaivoista kävin tutustumassa vain Suomen Joutseneen, isoon purjelaivaan.



Forum Marinumista palattuani kävin keramiikkaa valmistavassa ja myyvässä Terraviivassa. Olen fanittanut ainakin vuoden heidän valmistamiaan laattoja täältä kaukaa Helsingistä käsin. Nyt pääsin lopulta paikan päälle shoppailemaan. Valkoinen pitsikuvioinen lautanen meni pikkusiskolle matkalaukkulainan kiitoslahjaksi. Ostin vihreän kupposen itselleni, mutta rakkain on tuo keraaminen tekstilaatta, joka muistuttaa siitä, että siivet kantavat.


Seitsemäntenä ja viimeisenä matkapäivänä siivosin kimppakämpän huoneeni ja vain möllötin, kunnes lähdin Onnibussilla (äh sitä halpabussin ahtautta) kotiin päin. Kerroinko muuten jo, että vihaan niitä lukuisia tunneleita Turku–Helsinki -motarilla? Se 2,3 km pitkä tunneli on jotain kamalaa suljetun paikan kammoiselle. Suljin silmät, nojauduin taaksepäin ja keskityin kuuntelemaan takana istuvan hepun puhelinkeskustelua. Ja selvisin hengissä. Ja sitten oltiinkin jo perillä. Mukava matka oli. Koto-Suomi tuli tutuksi ihan uudella tavalla. Ehkä ensi kesänä pitempi reissu johonkin toiseen Suomen kaupunkiin?

torstai 6. heinäkuuta 2017

Ihana Turku – ensimmäiset kolme päivää

Viikon kestänyt retkeni Turkuun on nyt takana. Ehdin nähdä ja kokea tosi paljon kaikkenlaista. Vieras kaupunki tuli päivä päivältä tutummaksi ja loppua kohden viihdyin yhä paremmin. Pientä joustavuutta vaati puolin ja toisin kimppakämpässä asuminen vieraan ihmisen kanssa, mutta hyvin meni. Aluksi oli vaikea löytää kaupungista paikkoja, mutta aika äkkiä aloin hahmottaa kaupungin joen ja eri siltojen avulla. Ja tuomiokirkon. Oli ihanaa, että tuomiokirkon kello löi ihan koko ajan, siis vartin välein. Meillä kotisaarella valitetaan paikallisessa Facebook-ryhmässä meluhaitasta, kun kirkon kello lyö lauantai-iltaisin (pyhän alkamisen merkiksi) ja sunnuntaiaamuisin (messuun kutsu), hohhoijakkaa. 

No mutta! Turussa oli nelipäiväiset keskiaikamarkkinat, joilla oli tosi kiva tunnelma. Vapaaehtoiset näyttelijät keskiaikaisissa tamineissaan pitivät tunnelmaa yllä Vanhalla Suurtorilla. Muusikot esiintyivät jokivarressa, samoin narrien hauska esitys oli siellä. Markkinoilla oli myynnissä kaikkea kaunista, kivaa ja ehkä ei niin hyödyllistä. Ihastuin esimerkiksi budapestiläisen myyjän saviokariinoihin, joissa oli miellyttävä, pehmeä ääni. Samaan aikaan joen molemmin puolin oli myös käsityöläisten markkinat, ja kävin joka päivä tapaamassa Työhuoneen Susannaa, joka teki siellä lempiriepukauppaa.


Heti ensimmäisenä Turku-päivänä kävin myös tuomiokirkossa, joka oli kyllä komea. Siellä oli vaan aivan jäätävä häly. Vierailin myöhemmin uudestaan, kun siskoni tulivat Turkuun käymään, ja silloin oli rauhallisempaa. Kävimme tuomiokirkkomuseossa, jonne keskiaikamarkkinoiden ajan oli vapaa pääsy. Museokortillakin pääsee tutustumaan lehterillä olevaan pieneen museoon.



Stålhandsken kappelin kaunis sininen tähtiholvi Turun tuomiokirkossa.
Heti ensimmäisenä päivänä kävin vinguttamassa Museokorttiani myös Apteekkimuseossa ja Qwenselin talossa, joka on kotimuseo. Kiva kohde tämäkin. Ensimmäisen päivän jälkeen sain selkäni tosi jumiin "museokävelystä" eli sellaisesta hitaasta hissuttelukävelystä, mutta jumi laukesi onneksi myöhemmin.

Lääkepurkkeja Apteekkimuseossa.

Qwenselin talon ikkuna.
Toisena Turku-päivänä kävelin joen vartta pitkin Wäinö Aaltosen museoon, jota minulle oli suositeltu. Museossa on parhaillaan yhdysvaltalaisen Jacob Hashimoton näytttely. Käyntipäivänäni oli museon pötköttelyperjantai, joten lojuin säkkituolissa hyvän tovin alakuvassa näkyvän valtavan installaation alla. Hashimoton värikkäät ja osittain liikkuvat teokset on tehty mm. bambusta, paperista ja akryylistä, ja ne muistuttavat leijoja.

Jacob Hashimoto: Gas Giant – Jättiläisplaneetta (2014).
Kolmantena päivänä Turussa kiertelin keskiaika- ja käsityöläismarkkinoita siskojen kanssa. Käytiin pizzalla ja lopuksi vielä isosiskon kanssa Aboa Vetus & Ars Nova -museossa, josta katsottiin arkeologiapuoli. Museo on rakennettu keskiaikaisen kaupungin raunioiden päälle ja ympärille. Esiinkaivetut kaupungin rauniot katuineen ja kellareineen ovat siis museon sisällä nähtävillä alkuperäisillä paikoillaan. Jännittävä ratkaisu.

Ihastuin Turun kirjakahvilaan, jossa kävin joka päivä, kunnes se heinäkuun puolelle tultaessa jäi kesälomille. Markkinoiden takia siellä oli kova tungos, mutta uskoisin, että muuhun aikaan se on hauska hengailupaikka, jossa voisi myös istua kirjoittamassa.

Viimeisistä neljästä Turun päivästä kirjoitan myöhemmin oman postauksen.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Myyttisiä eläinkuvia

Museovinkki Helsingistä Kaapelitehtaalta. Kävin eilen ja toistamiseen vielä tänään Suomen valokuvataiteen museossa, jossa päänäyttelynä on vaikuttava Heikki Willamon Myyttinen matka. Kallio- ja luolataidetta sekä mytologiaa tutkinut Willamo on ottanut eläin- ja maisema-aiheiset kuvansa Suomessa, Norjassa ja Islannissa. Tummanpuhuvat valokuvat pysäyttävät. Eläimistä kuvissa esiintyvät ennen kaikkea isot nisäkkäät: karhut, hirvet, hevoset ja biisonit. Onpa kyykin päässyt kuvaan, se pystyi luikertelemaan aliseen maailmaan. Lyhyet tietotekstit kertovat eläimiin liitetyistä uskomuksista. Uskontotiedettä ja folkloristiikkaa aikoinaan opiskelleelle meikäläiselle tuttua juttua, mutta aiheen lähestyminen taidevalokuvan kautta oli jotain uutta ja tuoretta.

Eilen kävin näyttelyssä ystäväni kanssa, mutta tila oli silloin tosi hälyisä, joten halusin mennä uudestaan tänään – Museokortin etuja, pistäydy museossa silloin kuin huvittaa – ja nyt sattuikin olemaan hyvin hiljainen hetki. Kuvat pääsivät puhumaan hiljaisuudessa paremmin. Näin museossa tänään myös Perttu Saksan lyhytelokuvan Eläimen Kuva (2017), joka eiliskäynnillä jäi kokonaan väliin. Kannattaa pysähtyä vajaaksi puoleksi tunniksi katsomaan filmi, joka täydentää hyvin Willamon kuvia.

Muutamasta Willamon valokuvasta oli tehty postikortti, jotka ostin museokaupasta talteen. Etualalla on Willamon Usvahirvi (2013) ja taka-alalla Norjan Varangissa kuvattu Maailman reunalla (2015). 

Willamon näyttely on Kaapelitehtaalla 13.8. asti. Museon muissa näyttelyissä sivutaan mm. monikulttuurisen Pohjolan teemoja.

Heikki Willamon valokuvista tehtyjä postikortteja.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Alkukesän herbaario valokuvin

Okei, nyt eletään jo keskikesän juhlaa, mutta esittelen alkukesäisen kukkienkuvausretken saaliin. Lapsena tosiaan ihan huvikseni keräsin ja prässäsin kasveja herbaarioon, josta tuli vuosien kuluessa melko muhkea. Olen sen heittänyt roskiin ajat sitten, vähän harmi. Talvella ostin kirjakaupasta herbaariontekopaketin (kannet, lehdet ja nimilaput), mutta se on jäänyt kuitenkin käyttämättä. Kameralla saa ikuistettua kasveja myös, saapa välillä myös kasvupaikastakin paremman kuvan kuin juurineen maasta nyppäistystä ja paperille liimatusta kukkasesta.

Kielopaikan bongasin jo keväällä kirkonmäeltä. Osasin mennä siis sinne kukka-aikaan kuvaamaan. Kielon kukat piileksivät runsaiden lehtien keskellä, niitä oli vaikea saada kuvaan. Kielopuskassa kyykistellessäni paikalle tuli mies, joka ilmeisesti säikähti touhujani, sillä kääntyi kannoillaan minut nähdessään. Jäi seurailemaan vähän matkan päähän mitä teen. Muutama vastaava hassu tilanne on ollut, kun olen konttaillut tuolla kaupunkimetsiköissä kamerani kanssa. 


Metsätähti on herkkä ja kaunis kukka. Muistatteko muuten Metsätähti-jugurtin jostain 80-luvun alusta? Tulipa vain mieleen. Taisi olla joku äkkimakea kerrosjugurtti.


Tämän etualalla kukkivan kukan nimesi äitini, kun en itse tiennyt. Se on keltamo. Sitä kasvoi sekä metsikössä että rannoilla.


Lisää keltaista. Eikö tämä ole jokin leinikki?


Puna-ailakin tunnistin ihan itse. Sitä kasvoi vähän joka paikassa polkujen varsilla.


Pihlaja kukki myös. Nämä valkoiset kukat ovat kauniita, mutta tuoksuvat tai oikeastaan haisevat aika kamalalta.


Saaressa kun ollaan, rannoilta saattaa löytää villiä ruohosipulia. Nämä nupullaan olevat ruohosipulit kasvoivat yllättäen kuusimetsän laidalla.


Ja lopuksi vielä kaunis sininen lemmikki. Virossa kansanomainen nimitys on ära unusta mind eli älä unohda minua, niin myös monilla muilla kielillä.


Kukkien lisäksi vähän kirja-asiaakin. Luen Leena Virtasen Tulen morsianta, se on pian lopussa. Luulin ostaneeni historiallisen jännitysromaanin, mutta se onkin ihan ehta faktateos noitavainoista Ahvenanmaalla 1600-luvulla. Pienen netinselailun jälkeen selvisi, että joku muukin (kirjabloggaaja) oli langennut samaan ansaan. Mutta ei se mitään! Noitavainot olivat minulle ihan uusi juttu. Karmeaa luettavaa, ei mikään kepein kesäpokkari kyllä. Sarjakuvia on myös luettu, laitoin tuohon oikealle sivupalkkiin listanalun lukemistani sarjiksista. Kaisa Lekan sarjakuvatuotannosta teen myöhemmin koosteen blogiin, se ansaitsee ihan oman postauksensa.

Kaunista juhannusta, mittumaaria, Johannes Kastajan syntymäjuhlaa!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kerro vinkkisi Turku-turistille

Olen menossa tässä piakkoin Turkuun joksikin aikaa. Olen käynyt siellä vain ihan muutaman kerran. Listani nähtävistä paikoista ja tehtävistä puuhista on jo aika pitkä, mutta osaatteko vinkata vielä jotakin? Historia, kirjallisuus, mukavat kahvilat joissa voi kirjoittaa, museot, kivat erikoiskaupat ja muu sellainen nyt lähinnä kiinnostaa. Ja paikallisbussilipun hinta, sitä en ole vielä googlettanut.

Turku-listani:
– Keskiaikaiset markkinat (nelipäiväinen tapahtuma)
– Turun linna (kai se on pakko käydä katsomassa?)
– Forum Marinum (ei niin hirveästi kiinnosta, mutta on Turun linnan vieressä; jaksaisikohan nämä koluta samana päivänä?)
– Kuralan kylämäki (vähän kaukana, tänne pitää mennä bussilla)
– Tuomiokirkko (keskiaikamarkkinoiden aikaan näyttää olevan kivasti ohjelmaa)
– Ortodoksinen kirkko (menen vigiliaan tai liturgiaan)
– Aboa Vetus & Ars Nova (haluan ehdottomasti tänne!)
– Turun kirjakahvila (olen kuullut hyvää tästä paikasta)
– Terraviiva (keramiikkapaja ja -myymälä, hyvästi rahat)
– Luostarinmäki (käyty, mutta kestänee toisenkin vierailun)


Pyrin aikoinaan Turun yliopistoon lukemaan kotimaista kirjallisuutta. Olisin päässyt varasijalta sisään, mutta valitsin kuitenkin Helsingin yliopiston. Pääsykokeisiin piti lukea Leena Krohnin Tainaron. Muistan, että kirja ei aluksi imaissut ollenkaan mukaansa, mutta lopulta siitä tuli yksi lempikirjoistani. 

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Kuulumiset vanhan Blogistanian tyyliin

Otsikkoon viitaten tulossa on siis tajunnanvirtaa viime päivien ja viikkojen sisällöstä. 

Maailma kylässä -festareista on jo kaksi viikkoa, aloitetaan niistä. Päivystin kumpanakin festivaalipäivänä kaksi tuntia Uskontojen kylässä Helsingin ortodoksisen seurakunnan pisteellä. Mukana oli muutaman muun uskonnon edustajat myös omilla ständeillään: luterilainen kirkko, Suomen bahá'í-yhteisö, buddhalaiset, eipä tainnut olla muita? Juutalaisuuden ja islamin edustajat olivat mukana keskustelualustuksia pitämässä. Olin odottanut enemmän eri uskontojen edustajia paikalle. Kumpanakin päivänä oli mielenkiintoisia ja osin vähän hämmentäviäkin kohtaamisia ihmisten kanssa. Eräs kävijä halusi haastaa minut väittelyyn ja käännyttää minut ateistiksi, mikä oli hieman outoa ja kiusallista. En ollut itse paikalla käännyttääkseni ketään mihinkään. Kuuntelemalla ja rauhallisesti keskustelemalla yhteys syntyi kuitenkin eri tavoin ajattelevan kanssa. Kiertelin työvuoroni jälkeen katsastamassa kansalaisjärjestöjen runsaan tarjonnan ja pitkään harkitsin jäämistä yhteen työpajaan, jossa kirjottiin langalla paperille oma lupaus Suomelle. En kuitenkaan malttanut istua alas puuhailemaan.

Viikko sitten taas kotisaaren kulttuurikeskuksessa pidettiin Runouden kesäjuhlat. Harvinaista herkkua saada runotapahtuma ihan omille hoodeille! Olin muutaman ensimmäisen tunnin kuuntelemassa. Kiva, että esiintyjät olivat keskenään aika erilaisia. Runoilija Anja Erämaja oli aivan loistava esiintyjä! Mukavia kohtaamisia tuollakin.

Välillä olen väritellytkin, tämä on Monstra Kalevala -värityskirjasta. Huom! Puuväreillä vaihteeksi,  ei rakkailla Stabiloilla.
Täällä Helsingissähän oli eilen iso ilmailunäytös. Yritin mennä katsomaan sitä Kaivopuistoon, mutta kun kaksi täpötäyttä raitiovaunua meni ohitse – ei toivoa mahtua sisään – käännyin kannoillani ja palasin kotiin. Lopulta näin osan esityksestä kotisaarelta käsin. Britannian ilmavoimien taitolentoryhmä Red Arrows'it vilahdukselta jopa omasta keittiönikkunastani.

Tänään oli (ja on edelleen) Lapinlahdessa kierrätystapahtuma, jota sää todella suosi. Ulkona pukeutumisen puistokirppari, sisällä luentoja, työpajojakin oli ainakin pari. Osallistuin itse yhteen pajaan. Hieman harrastelijamaista kankeutta tapahtuman järjestämisessä, jos saa inistä: työpaja ei ollut siellä missä ilmoitettiin, ei alkanut silloin kuin ilmoitettiin, eikä ollut maksuton kuten ilmoitettiin. Onneksi pyydetty euro materiaalimaksua löytyi kukkarosta kyllä. No, ymmärrän, että vapaaehtoismeiningillä mennään, ihmiset tekevät parhaansa & omalla tyylillään.

Laitoin keittiönkaapit kuluneella viikolla syyniin, ne ylähyllyt, joihin harvoin tulee vilkaistua. Järjettömät määrät juomalaseja, kippoja ja lautasia, joita en käytä. Epälukuinen määrä sitä sun tätä. Tarjosin kavereille, ja pääsin kuin pääsinkin eroon kaikesta. Nyt minulla on vain pari kappaletta kutakin astiaa, ja ne ovat niitä lempiastioita, joita todella myös käytän. Kaveri kyllä huolestuneena kysyi, mitä teen, jos haluan pitää juhlat. En ole juhlaihmisiä, ja jos isot juhlat hairahdun pitämään, sitten syödään vaikka kertakäyttöastioista. Vähän huvittava ajatus 50-vuotisjuhlista (hyvänen aika, seuraavat pyöreäni, onneksi ei ihan pian) tässä sohvattomassa asunnossa, paperilautaset vierailla käsissä. Ei pikkupikku kahvikupposia valkoisine servetteineen, vaan jostain Tigeristä rätväköimmän värinen kattaus. Se olisi minua, hah. Ehkä kuusikymppiset sitten iän edellyttämän arvokkuuden mukaan? Vielä ehtii tässä kypsyä.

Kirjojakin on tullut luettua, hyvin hitaasti tosin. Kierrätyshyllystä löytynyt Leena Krohnin Mehiläispaviljonki oli kesken liian pitkään. Nyt luen niin ikään kierrätyshyllystä löytynyttä, ihan korkkaamatonta Mia Kankimäen pokkaria Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Voi miten hyvä! Oikea aarrelöytö! Ajattelin vähän haastaa itseäni uusille urille tänä kesänä ja lukea kotimaisia naisten kirjoittamia historiallisia romaaneja. Lukulistalla on kyllä paljon muutakin, ja lisäksi on tehtävä käännöksiä.

Aurinkoa viikonloppuusi!

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Olohuone venyy moneen

Työpöytäni on olkkarissa, pohjoisikkunan äärellä. Mukava epäsuora valo satunnaisia taiteiluja varten. Olen kuullut, että ateljeen ikkunan pitäisi antaa pohjoiseen, onkohan totta? Koska kirjoitan nykyään läppärillä, en ole enää sidottu työpöydän ääreen. Nytkin kirjoitan tätä keittiössä. Olohuoneessa ovat kuitenkin kaikki kirjat, joita tarvitsen käännöstöissäni, joita teen harvakseltaan, mutta teen kuitenkin. Tosin kaikki tärkeimmät käyttämäni sanakirjat löytyvät verkostakin, niitä on myös nopeampi käyttää kuin perinteisiä hakuteoksia.


Sitten on se varsinainen olohuoneen oleskelupuoli. Ensimmäistä kertaa ruudullisesta sohvanromusta luopumisen jälkeen on alkanut tuntua, että tuo olohuoneen kruunu, tällä kertaa hillityn yksivärisenä, olisi sittenkin jossain vaiheessa ihan kiva. Sohvan paikan valtasi kaksi kirjahyllynrimpulaa, jotka sohvan tieltä pitäsi siirtää kahden matalan kirjahyllynrimpulan tilalle... ja pikkuhyllyt kirjoineen ja taulut hyllyjen yläpuolelta... niin mihin? On vielä viides kirjahylly, runokirjahylly, ja oikeastaan löytyy kuudeskin pikkuhylly luontokirjoineen. Joku kutsuisi tätä jo ongelmaksi, mutta onneksi tuttavapiirissä on koteja, joissa kirjoja on vieläkin enemmän. Tarvitsen kirjoja. Varsinkin niitä runokirjoja.


Tämä ison paperirullan hylsyyn tehty rumpu jaksaa ilahduttaa minua aina vaan, vaikka soitan sitä hyvin harvoin ja silloinkin ihan hiljaa. Tein sen entisessä elämässäni kurssilla, jonka nimi oli "Rummun valmistus ja soitto asiakastyössä". Painettiin ja kuvioitiin kangasta rummun koristeeksi ja viritettiin poronnahka kalvoksi, mikä oli jännin vaihe koko hommassa.


Tiibetiläinen soiva kulho on ollut olohuoneen ikkunalaudalla vuosikaudet. Jännittävä esine. Ja Runotalon Sarin kortteja, kaksi pakkaa yhdessä, toinen vanha ja jo tuotannosta poistunut Tahdon Afrikka -korttipakka. Aivan ihania. Olen aikamoinen korttihullu, minulla on useampi pakka kaikenlaisia inspiraatiokortteja. 


Kolmas erillinen piste olohuoneessa on ikoniseinä. Sen alla on vielä pöytä, jossa on mm. Raamattu ja rukouskirjat. Eli olohuoneeni on työhuoneeni, oleskelutila ja hiljentymispaikka. Harmonista kokonaisuutta en ole saanut tähän monitoimitilaan oikein luotua, mutta vähän kerrassaan. Maton uusin juuri, liian pieni ja repeillyt bukleematto lähtee kaatikselle... tai koska se roskalava meni jo pois, niin luultavasti ullakolle odottamaan seuraavia pihatalkoita jätelavoineen. Uusi matto on turkkilainen kevytmatto, kerrankin reilun kokoinen, 2x3 metriä.


Laiska töitään luettelee, mutta pesinpä ikkunat tänään. Rasti seinään, oli muuten kurjaa puuhaa. Ennen tykkäsin ikkunanpesusta, koska siinä näkee heti työn jäljen. Ikkunaremontin jälkeen meillä ei kuitenkaan enää ole avauskahvoja kiinteänä joka ikkunassa, vaan sellainen juukelin irtokahva, joka pitää ujuttaa sinne koloseen ja sitten arpoa mihin suuntaan vääntää, jotta ikkuna aukeaa. Tunnustetaan tässä, että pesin vain uloimmat ikkunaruudut, vaikka samalla avaamisen vaivalla olisi ehkä kannattanut pestä kaikki. Nämä uudet akkunat ovat kyllä niin tiiviit, että pölyä ei juuri edes pääse ikkunan väleihin. Entiset 50-luvun ikkunat aukesivat joskus itsestään kovalla tuulella.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Vallisaaressa lintuja äänittämässä

Perjantaina käytiin Heidin kanssa Vallisaaressa tarkoituksena nauhoittaa linnunlauluja. Heidillä ja ystävällään Siljalla on projektina äänittää sata eri lintulajia tämän vuoden aikana. Kaverusten linturetkiin ja kertyneisiin äänityksiin voi tutustua Satakielenlaulu-blogissa. Vallisaari avattiin vuosi sitten yleisölle. Viime kesän retkirapsani voi lukea täältä. Tällä kertaa en ottanut kovin monta kuvaa, sillä pääasiassa olivat maisemien sijaan linnut... jotka olivat harmittavan vaisulla päällä. Johtui varmasti siitä, että ensimmäinen laiva saarelle lähtee Kauppatorilta melko myöhään. Useimmat linnuthan laulavat innokkaimmin heti auringon noustua. Satakieliä kyllä oli, samoin Heidi tunnisti punavarpusen ja minä etsin tuloksetta näköhavaintoa kivitaskusta. Minusta kallioiset paikat, joita oli siellä täällä, olivat selvää kivitaskumaastoa. Yksi sekopäävaris raakkui taukoamatta eväspaikalla, äänitimme sitäkin.

Vanhaa lehtimetsää polun molemmin puolin.

Näkymä Suomenlinnaan Vallisaarelta.

Heidillä on kuvassa paraboloidimikrofoni, jonka ristin tuttavallisesti kuupaksi.

Kuninkaansaaren kallioita. Tuolla pesii huuhkajia.
Keskipäivää kohden lämpötila nousi lähes tukalaksi. Kävelimme aallonmurtajaa pitkin vielä Kuninkaansaarellekin. Merituuli vilvoitti rannan tuntumassa ihanasti. Sitten Vallisaareen rantautui – kuten vähän odotin ja pelkäsinkin – luokkaretkiryhmä, joten linnunlaulun sijaan kuulimme lopulta enemmän kovaäänistä huutoa ja v-sanaa. No juu. Vallisaaressa kun kuljetaan vain merkittyä reittiä pitkin, kohtaa väistämättä vähän väliä muita ihmisiä. Siksi oli hiukan hankala äänittää. Monesti, kun joku lintu alkoi laulaa, paikalle sattui heti pulisevia retkeilijöitä. Mikään erämaakokemus Vallisaari ei ole. Vähän niin kuin Nuuksio Luontokeskus Haltian tuntumassa: jos on kaunis ilma, siellä tuppaa todella olemaan väkeä. Pitää kuitenkin kehua sitä, että Vallisaari on pysynyt nyt parin kerran käyntikokemuksella siistinä: roskat ovat roskiksissa eikä mitään tageja ole spreijattu valleihin.

Viime kesäisestä vesibussin meno-paluulipun hinta oli noussut euron, nyt se on siis 8 €. Onko Vallisaari jo koluttu, mitä mieltä olette paikasta?